Taiwanista on pitkä matka takaisin Suomeen. Suunnilleen matkustaminen kestää kokonaisen vuorokauden ja joskus vielä rapiat päälle. Suoria lentoja Taiwanista Suomeen ei ole. Lisäksi Suomessa meitä odotti vielä tuokio junailua valtion rautateillä, että pääsimme perille asti. Tulimme Pein kanssa Suomeen siis kolmella eri lennolla. Yhden pysähdyksen lentojakin on toki olemassa, mutta varaukset sattuivat nyt menemään tällä tavoin. Lisäksi tulimme eri lennoilla sillä oma lentoni oli varattu Kilroyn kautta jo aikoja sitten.

Kaikki lentoni olivat yllättäen myöhässä. Hong Kongista lähtevä lento oli myöhässä melkein kaksi tuntia, osittain syynä ollen Kiinan hetkellinen ilmatilan sulkeutuminen, ja toisaalta myös oman menopelimme yskiminen. En tiedä mikä tekninen ongelma tarkalleen oli kyseessä, mutta siihen näytti liittyvän lentokoneen valojen räpsiminen ja henkilökohtaisen viihdejärjestelmän uudelleenkäynnistäminen. Kumpikaan ei välttämättä ole omiaan herättämään matkustajissa luottamuksen tunnetta… mutta ehkä sitä boottaavaa linuxia katselee mieluummin kiitotiellä kuin ilmassa. Joka tapauksessa, myöhästyminen Hong Kongissa sai minut ajattelemaan millaisia viiveitä ison kansainvälisen lentokentän lentoliikenteen pysäyttäminen edes hetkeksi aiheuttaa globaalisti. Ainakin Frankfurtiin saapuessa monet lennoista näyttivät kummallisesti olevan myöhässä sielläkin, syynä odottamaton “ruuhka” ilmassa. Kun viimein pääsimme matkaan Hong Kongista, näkymät koneesta olivat aika muikeat. Öisellä taivaalla oli vain hajanaisia läpikuultavia pilviä, ja kuutamo oli melkein täysi. Lisää tuohon pakettiin vielä alhaalla näkyvä suurkaupunki niin kanvaasi on aika täydellinen. Valitettavasti kännykkäkamerani on auttamattomasti riittämätön ottamaan kuvia tällaisesta, mutta yritin kuitenkin.

En ollut aivan riittävän onnekas pitkällä lennollani Frankfurtiin. Tarkoitan sillä sitä että en saanut koko kolmen penkin riviä kokonaan itselleni, vaikka sentään viereinen paikka minulla jäi vapaaksi: käytäväpaikan oli valloittanut toinen matkustaja. Yhden kerran olen saanut nauttia siitä luksuksesta että olen voinut oikaista koko penkkirivin mitalle pitkällä lennolla, ja asennon muuttaminen vaakatasoon tekee ihmeitä lentomukavuuteen. Mahdollisuudet tuohon ovat ehkä paremmat jos varaa ikkuna paikan koneen takaosasta ja lentää arkipäivinä viikonlopun sijaan. Olen usein miettinyt olisiko lentokoneissa mahdollisuutta ns. kapselihotelli malliseen paikoitukseen… toivoa saa. Nykyisellään lentokoniden turistiluokka ei taida olla muuttunut juurikaan sitten 70-luvun kun istuinten mekaniikkaa tarkastelee.

Frankfurtin lentoni jälkeen minulla oli muutama tunti aikaa kulutettavana ennen viimeistä lentoani Suomeen. En ole yleensä mäkkärin kanta-asiakkaita, mutta Frankfurtin lentokentällä sijaitseva McDonald’s on luultavasti yksi suosikeistani. Tai oikeastaan lähinnä sen syömäalue, joka on ilmeisesti tarkoitettu muillekkin ravintoloille, ja josta avautuu näkymä koko lentokentälle. Frankfurt am Main on yksi maailman kiireisimmistä lentokentistä, ja se näkyy. Lentokoneita nousee tai laskeutuu parhaimmillaan kolmenkymmenen sekunnin välein. Menoa on mielenkiintoista katsella, mutta jos tulee ajatelleeksi millaista sekuntipeliä koneiden ohjaaminen oikeasti on ettei mikään niistä törmää ilmassa tai kiitotiellä toisiinsa, saattaa tuleva lento alkaa vähän hirvittää.

Frankfurtiin saapuessa koin odotetusti viimein lähteneeni Aasiasta. Kaikki ympärillä pyörivät “ulkomaalaiset”, kanjien puuttuminen, ja jopa ohimennen kuultu suomeksi käyty keskustelu turvatarkastuksen lomassa. Olen toki käyttänyt suomea perheen ja ystävien kanssa puhuessa puhelimessa ja netissä, mutta se ei tietenkään ole sama asia kuin sen kuuleminen naamatusten. Tuo sai minut pakostakin hymyilemään… tulin ajatelleeksi miten helposti me suomalaiset erotumme muusta joukosta jos vain osaa tarkkailla tiettyjä asioita.

Vietin ajan lentokentällä kävelemällä hieman ympäriinsä, kirjoitellen tätä blogia ja kuunnellen suosikki kotiinpaluu kappalettani Home Sweet Home / Bitter Sweet Symphonya sekä erinäisiä Eppu Normaaleja. Yksi asia mistä erityisesti nautin yksin matkustamisessa se että on helppoa irrottautua ympärillä käyvästä hälinästä ja mennä oman tahdin mukaan. Kiire ei saa olla, eikä mielessä saa olla viimeisten matkamuistojen ostaminen tai muu vastaava. Tuollaisia hetkiä on valitettavan vähän…

Kun saavuin viimein Suomeen, minun täytyi ottaa vastaan myös toinen hieman hätkähdyttävä muutos. Suomalaisten ja skandinaavien keskimäräinen pituus on korkeampi kun yleisesti muualla maailmassa, ja erityisesti verrattaessa Aasian maihin. Viimeisen vuoden ajan olen tottunut siihen että olen lähes päätä pidempi ketään muita ympärilläni olevia, joten yhtäkkiä tunsin olevani “jättiläisten” joukossa. Erityisesti kun jotkut noista minua pidemmistä “jättiläisistä” ovat naisia… pelottavaa =) Toinen hiukan huvittava asia minkä toistamiseen huomaan ensimmäisten asioiden joukossa aina Aasiasta palatessa liittyy myös ihmisten pituuteen. Miesten vessojen urinaalit kun ovat taas oikealla korkeudella.

Pei oli saapunut kentälle hieman minua aikasemmin ja odotti minua laukkujen vastaanotossa. Yksi kaverini oli myös tullut meitä vastaan lentokentälle, ja söimme kentällä yhdessä lounaan vaihdellen kuulumisia. Olikin muuten hienoa puhua jälleen suomeksi kasvotusten… toistan tuota koko ajan, mutta se on oikeasti isoin muutos minkä henkilökohtaisesti koin Suomeen palatessa. Viimeiseen vuoteen en ole juuri puhunut Suomea joten kunnon keskustelu tuntui todella virkistävältä. Nyt olen jo tottunut taikaisin suomeksi puhumiseen, mutta silloin tällöin suustani pääsee karkaamaan asioita englanniksi jos en ole tarkkana. Oli myös hienoa mättää naamaan kunnon pitsaa taas vaihteeksi. Saa nähdä miten nopeaan kadotetut kilot tulevat takaisin…

Hintojen nousu on myös yksi asia minkä joudun käsittelemään. Yksinkertaiset juomat ja ruoka-annokset maksavat täällä moninkertaisen määrän Taiwaniin verrattaen. Ensimmäinen ostamani Grandi mehu hirvitti minua hinnallaan… 1.5 euroa VR hinnoilla. Taiwanissa samalla rahalla olisi pahvimehuja saanut viisi kappaletta. Mutta mehun hinnat ovat tietenkin vain pisara verrattuna mitä kotikotiini matkaaminen tuli kustantamaan Helsingistä monopoli rautatietä rikastuttaen… olisi hienoa olla jälleen opiskelija.

Pikkusiskoni olivat meitä vastassa Seinäjoen rautatieasemalla, ja pienen automatkan jälkeen pääsimme vihdoin kotiini Vimpeliin, yhteensä noin 30 tunnin matkustamisen jäkeen. Vuosi on takana ja oltiin jälleen lähtöpaikassa. Olo oli väsynyt mutta hieno.

Joten nyt sitä ollaan jälleen täällä Etelä-Pohjanmaan perukoilla. Nyt on kulunut jo kohta kaksi viikkoa paluustani, ja olen jo palannut rutiineihin täällä. Väliaikaista työtäkin ehdin jo saada vanhasta kesätyöpaikastani. Kaipaan Taiwania, mutta on mukavaa viettää hetken aikaa kiireetöntä elämää myös täällä kotipuolessa. Tämä blogi kuitenkin siirtynee nyt arkistomoodiin. Englannin kieliseen blogiini kirjoittelen vielä ehkä jotain juttuja kiinostuneille, mutta aiheet saattavat siirtyä ainakin toistaiseksi kotoisempiin. Muutamia juttuja Taiwanistakin sinne saattaa vielä eksyä, kunhan motivoidun niistä kirjoittaamaan.

Joka tapauksessa, kulunut vuosi on ollut loistava. Kiitoksia kaikille blogin lukijoille, toivottavasti olette nauttineet näistä kirjoituksista yhtä paljon kuin minä. Tai edes jonkin verran =)

Viimeisenä viikonloppunani Taiwanissa päätimme tehdä vielä viimeisen reissun Taiwanin eteläpäätyyn, Kentingiin. Kuten joskus aikaisemmin (luultavasti) olen maininnut, Kenting on Taiwanin primääri rantalomapaikka. Hieman hankalaa paikkaan on päästä, koska rautatieyhteyttä niin kauaksi etelään ei vielä toistaiseksi ole olemassa. Kentingiin on kuitenkin kohtuullisen helppoa päästä nappaamalla jokin lukuisista sinne suuntaavista busseista, esimerkiksi Kaohsiungin Xin Zuoying asemalta. Menopaluu matka meille kustanti 500 TWD:tä per nenä. Olin aikaisemmin harkinnut matkan suorittamista omalla skootterillamme, mutta onneksi se idea ammuttiin alas… takapuoli oli tarpeeksi kipeänä vuokrapeleilla ajamisesta.

Teimme matkan yhdessä tyttöystäväni, Kazakki ystäväni ja työtoverini kanssa. Melkein kaikki muut tuttuni olivat jo lähteneet Taiwanista, joten lähdimme reissuun näin neljästään. Sää vaikutti aluksi vähän epävakaalta, mutta osoittautui lopulta juuri täydelliseksi; ilma ei ollut liian kylmä eikä kuuma. Tosin aurinko olisi saanut olla esillä vähän enemmän. Samana viikonloppuna Philippiineille iskenyt taifuuni vaikutti säähän Taiwanissakin.

Majoituimme samaan katoliseen hostelliin kuin edelliselläkin Kentingin matkallamme kesäkuussa. Hinta paikassa on edullinen, ja hostelli on hyvällä paikalla aivan Kentingin yömarkkina kadun varrella. Toisaalta hostelliin ei pysty tekemään varausta netissä ainakaan oman tietoni mukaan, ja puhelinvaraukseen tarvitaan jonkinverran kiinankielen taitoa. Meillä ei siis ollut juuri vaikeuksia asiassa. Koska paikka on kuitekin jokseenkin uskonnollinen, alkoholijuomien nauttimista paikassa ei oikein ole syytä harrastaa.

Suunntelemiimme aktiviteetteihin kuului muunmuassa snorklaus, joten suuntasimme pian saapumisemme jälkeen läheiselle Houbihu rannalle jossa tuon piti olla mahdollista. Olen aikaisemmin käynyt snorklaamassa Japanin Okinawalla, ja se on minusta ehdottomasti parempaa vastinetta rahoille kuin jotkin muut mahdolliset vesilajit mitä rannoilla voisi maksusta harrastaa. Ylipuhuin muut matkakumppanini mukaan, mutta valitettavasti toteutus jäi sitten melkoisesti siitä mitä olin odottanut. Vuokrasimme välineet yhdestä niitä tarjoavista pienistä kaupoista, ja ensimmäinen pettymyksemme iski jo niitä sovittaessa. Pelkän sukellusmaskin ja räpylöiden sijaan jouduimme somistautumaan märkäpukuun, pelastusliiveihin sekä kenkiin. Jälkiviisautena meidän olisi pitänyt siinä paikassa pyörähtää kantapäillämme, ja suunnata johonkin muuhun paikkaan.

Varsinkin pelastusliivien pukemisessa on ongelmana se, että ne estävät sukeltamisen mikä on ainakin minun mielestäni koko snorklaamisen pää pointti. Tuo ei kuitenkaan ollut ainoa pettymyksemme. Kun oppaamme kärräsi meidät varsinaiselle rannalle, meitä oli siellä odottamassa hirvittävä näky: paikka oli tupaten täynnä jos jonkinlaista snorklaajaa ja laitesukeltajaa joita johdatettiin kuin narussa ikään ympyröissä pienessä lahden poukamassa. Mekään emme siis saaneet lupaa omapäiseen sukelteluun, vaan meitä johdatettiin ryhmässä samaan malliin. Luultavasti ihan kiva ratkaisu ihmisille jotka eivät osaa uida ja haluavat vain nähdä joitakin fisuja, mutta tämä ei juurikaan huvittanut meitä. Lahdessa oli kyllä runsaasti mielenkiintoisia koralli muodostumia ja kaloja, mutta väkeä oli vain yksinkertaisesti aivan liikaa. Parin kierroksen jälkeen päätimmekin lähteä paluumatkalle.

Palasimme siis hostellille, jonka jälkeen lähdimme illastamaan läheiseen ja ilmeisesti jokseenkin kuuluisaan thai ravintolaan. Kyseinen ruokapaikka ei sekään ollut kovin ulkomaalais ystävällinen, sillä paikkaan piti ilmeisesti varata paikka puhelimella, koska paikalle ilmestymällä pöytää ei saa. Ihan hyvää sapuskaa tosin. Tuon jälkeen pyörimme yömarkkinakadulla, ja myöhemmin päädyimme istumaan iltaa läheiselle Little Bay rannalle. Paikassa oli myös pieni baari, ja rannalla oli tuosta syystä melko paljon ihmisiä. Omaa rauhaa kaipaavillekin tilaa kuitenkin on riittämiin. Lahden reunamat peittävät muunmuassa hyvin läheiset kaupungin valot, joten paikassa pystyy myös näkemään jonkin verran myös tähtitaivasta. Täydellinen paikka siis kelluskeluun öisessä meressä. Jotkin paikalla olijat lähettivät lentoon myös leijuviä lyhtyjä, joita oli myös hienoa katsella. Aion yrittää tehdä samanlaisia Suomessa jos vain mahdollista.

Seuraavana päivänä poikkesimme Kentingin Kansallispuistoon, jonka olimme aikasemmalla reissulla skipanneet. Puisto osoittautui ehdottomasti vierailun arvoiseksi, mutta meillä oli jonkinverran huonoa onnea sään suhteen: juuri kun olimme metsäpolun kaukaisemmassa päässä alkoi sataa vettä taivaan täydeltä. Me emme olleet varustautuneet kuin yhdellä sateenvarjolla, joten kastuimme kaikki jonkin verran. Onneksi yllä vallitseva lehtikasvusto suojasi meitä myös jonkinverran sateelta, ja sadekuuro lakkasi jonkin ajan kuluttua. Vierailimme näköalatornilla, ja vaelsimme puiston sisällä riittämiin. Vaikka sää ei ollut puolellamme, oli vierailu pienen kastumisen arvoista.

Ennen paluutamme, ehdimme vielä poiketa jälleen Baisha rannalle. Alunperin olimme ajatelleet ainoastaan pistäytyä rannalla tunnin ajan, mutta kun pääsimme rannalle emme kyenneet lähtemään. Philippiineillä mellastanut taifuuni ilmeisesti nostatti aaltoja Taiwanissa saakka, ja me tahdoimme nauttia niistä tappiin saakka. En pysty kuvailla sitä tunnetta kun odotat matalassa vedessä seuraavaa aaltoa joka ilmestyy kun tyhjästä rantaan iskiessään ja nousee miltei kolmen metrin korkeuteen. Siinä viedään sitten isompaakin miestä veden mukana… täydellistä. Tunsin itseni jälleen lapseksi enkä tahtonut lähteä. En tiedä milloin pystyn seuraavan kerran kokemaan samankaltaista. Toivottavasti pian. Kuviin en valitettavasti saanut isompia aaltoja, ja oikealla näkyvä olikin niitä vähän pienempiä.

Tuo kuitenkin merkkasi valitettavasti päätöstä lyhyelle viikonloppureissullemme. Vietimme niin kauan aikaa rannalla että meillä ei enää ollut aikaa juuri muuhun, ja jouduimme lähtemään paluumatkalle Tainaniin ja Hsinchuun. Jätimme vähän vaivaantuneet jäähyväiset palautettuamme vuokraskootterimme… Olisi ollut mukavaa illastaa yhdessä vielä yhden kerran ja palata yhdessä. Asiat eivät aina mene niin kuin toivottu. Seuraava postaus jonka teen on paluumatkastani Suomeen, ja itseasiassa kirjoittelinkin tätä osittain matkalla ja paluuni jälkeen. Vaikka olen nyt jo takaisin Suomessa, ei tämä blogi pääty aivain vielä.

Juurikin nyt, kun kirjoittelen tätä tekstiä, minulla on noin 168 tuntia jäljellä Taiwanissa oleskelua. Se tarkoittaa sitä että tarkalleen viikon kuluttua tästä hetkestä, istun jälleen lentokoneessa kuuntelemassa kun lentoemot kertovat minulle missä lähin hätäuloskäynti sijaitsee.

Sisälläni liikkuu monenlaisia tunteita ja ajatuksia… haikeutta vääjäämättä lähestyvästä lähdöstä, odotusta Suomeen paluusta, huolestuneisuutta taloudentilanteestani, sekä pientä tylsistymistä johtuen siitä että juuri tällä hetkellä mitään mielenkiintoista ei juuri tapahdu. Noh, se ei pidä aivan täydellisesti paikkaansa. Minulla on vielä runsaasti järjesteltäviä asiota jäljellä. Tavaraa on sitäkin tietenkin enemmän kuin mitä pystyn ottamaan mukaani lentokoneeseen, joten joutunen poikkeamaan postiin ainakin muutamaan otteeseen ennen lähtöä.

Yksi homma mikä pitää selvittää on verotukseni täällä Taiwanissa. Koska olen ulkomaalainen työntekijä, olen maksanut täällä työskennellessäni korkeampaa veroprosenttia (noin 20%) kuin mitä Taiwanilaiset työntekijät. Mutta koska olen asunut täällä kuluvan verovuoden aikana kauemmin kuin 183 päivää, minut lasketaan verotuksessa Taiwanissa asujaksi, ja minun ei kuulu maksaa sen enempää kun paikallistenkaan. Tuo veroprosentti on niinkin alhainen kuin 5% siinä vuosituloluokassa johon kuulun, ja mukaan kuuluu vielä tukku muitakin vähennyksiä. Se tarkoittaa että saan lähestulkoon kaikki maksamani verot takaisin. Kannattaa siis ihan täyttää ne verolappuset.

Tuo panee hiukan miettimään että mistä ne verotulot täällä saadaan… ilmeisesti pääasiassa suurituloisilta ja yrityksiltä. Toisaalta, kyllähän se myös sitten näkyy ympärillä. Palvelut ja oikeudet joita pidämme Suomessa itsestään selvyytenä ovat täällä vähän niin ja näin tai sitten täysin olemattomia. Yhteiskunta toimii täällä pääasiassa massojen sääntöjen mukaan, yksilö ei ole niin tärkeä.

Valitettavasti joudun odottelemaan veronpalautustani muutamia kuukausia. Erittäin valitettavaa se on siitä syystä että painuin tänään pahasti luoton puolelle. Suomeen palatessa tulee aika kiire saada jonkinlaista tienestiä. Mutta se on ensi viikon murhe se.

Tänä viikonloppuna teemme pienellä kaveriporukalla vielä viimeisen viikonloppureissun Kentingiin. Mukaan lähtee Kazakstanilainen toverini, sekä yksi työkaverini. Pää syy reissuun on siinä että muistutan vieläkin sitä elikkoa jota jahdaten muuan kapteeni Ahab tapasi seilata… joskin hieman vähäravittua yksilöä kyseisestä lajista. Tavoite tälle viikonlopulle onkin siis viimeinkin päästä eroon tästä insinööri rusketuksesta. Reissu pikku Okinawalle ei vielä tuottanut tyydyttävää tulosta, vaikka rapujuhlia vähän vietettiinkin (ja myöhemmin nautittiin sen seurauksista).

Reissun suunnittelu on jostain syystä langennut pääasiassa minun harteilleni, joka ei tietenkään lupaa hyvää. En pidä suunnitelmista. Jos on suunnitelma, se tarkoittaa automaattisesti sitä että jokin voi mennä pieleen. Ilman suunnitelmaahan tuota ongelmaa ei ole. Noh, katsotaan miten homma lähtee liikkeelle (käsistä).

Nyt on myös aika viimein ajatella myös tuliaisten ostoa. Jos en ole aikaisemmin asiaa maininnut, yksi toinen asia mikä ei kuulu leipälajeihini on lahjojen osto. Mielestäni aasialaiset ovat yleisesti osuneet siinä lajissa naulankantaan… täällä ihmiset eivät yleensä vaivaudu miettimään mistä tilpehööristä mikin tuttu tai sukulainen saattaisi pitää, ja ostavat pääasiassa erilaisia naposteltavia ja erikoisia ruoka eineitä. Syötävällä ei voi mennä pieleen, eikä kenenkään tarvitse ripustaa sitä seinälle jos siitä ei pidä. Joten, jos luet tätä blogia ja ajattelet olevasi oikeutettu jonkinlaiseen lahjukseen, voinet arvata mitä on tulossa =)

Tiedän kuitenkin kuinka pitää ainakin yhden ihmisen tyytyväisenä: itseni. Joskus tunnen itseni kuin lapseksi lelukaupassa kun näen mitä vekottimia ja elektroniikka väkättimiä täällä myydään. Niinkuin nämä pienet aarteet joihin sattumalta törmäsin: minikokoiset radiohjattavat leluautot.

Ai niin… se kauppa tosiaan oli lelukauppa. Ja suurimman osan ajasta taidan oikeasti käyttäytyä kuin iso lapsi. En tiedä saisiko tällaisia ostettua Suomestakin, mutta varmuuden vuoksi pakkaan näitä muutaman mukaan, ainakin sillä perusteella että ne ovat sikahalpoja. Jos joku tahtoo ottaa erää Mirco Machines tyyliin, on hyvä ja ottaa yhteyttä niin otan muutaman extran mukaan =)

Pieni sanaleikki, myönnän. Mutta paikkaa voi oikeasti syystä nimittää Pikku Okinawaksi. Kiinan kielinen nimi saarelle jolla vietimme toissayön on Xiao Liuqiu (小琉球), joka kääntyy Japaniksi muotoon Ryukyu, mikä taas tarkoittaa pääasiassa saariketjua jonka suurin saari tunnetaan paremmin nimellä Okinawa. Whew… Paikalla on myös muutamia muita nimiä, ihan vain päänsäryn lisäämiseksi.

En ollut ennen tätä reissua käynyt yhdelläkään saarella täällä Taiwanissa, joten tämä saanee nyt riittää tällä kertaa. Saari on ihan mukava pieni paikka ei kovin kaukana Kaohsiungista, joskin suoraan kaupungista paikkaan ei lauttoja kulje. Saarella on mittaa vain vaivaiset 4 x 2 kilometriä, mutta jotekin paikassa asuu silti noin 13000 ihmistä. Taiwanilaiset ilmeisestikin tykkäävät asua tiiviisti. Oikeasti, sillä vaikka saarella olisi jonkin verran tilaa levittäytyä, suurin osa taloista on rakennettu samaan tyyliin seinä seinää vaste kuten muuallakin…

Toimme saarelle mukanamme oman skootterimme, mikä saattaa tosin olla näin pienellä saarella turhaa. Jouduimme tosin joka tapauksessa ajamaan satamaan skootterilla, joten mikäs siinä. Parempi transportaatio saarella olisi ehdottomasti polkupyörä, varsinkin koska etäisyydet saarella on merkitty kätevästi juuri pyöräilijöitä varten. Tosin niille jotka nauttivat vähän pidemmistä pyöräilyreissuista tie luultavasti loppuu kesken aika nopeasti.

Vaikka kyseessä on saari, siltä ei löydy oikein loistavia uintipaikkoja. Pari rantaa paikassa on, mutta ne ovat jokseenkin täynnä kivikkoja ja muuta tavaraa. Uiminen matalassa vedessä on tuosta syystä luultavasti hieman vaarallista puuhaa. Snorkkelointiin saari on luultavasti loistava paikka, sillä vesi oli todella kirkasta. Itse kuitenkin kelluin vain jonkin aikaa Geban lahdessa, onnistumatta varsinaisesti uimaan kovin paljon. Onnistuin kuitenkin polttamaan itseni jälleen kerran vaikka päivä vaikutti pilviseltä. En ilmeisesti koskaan opi…

Tällä viikolla minulla oli vain neljä päivää töitä jäljellä, mutta kiirettä piti silti töissä ja vapaalla. Viimeisellä viikolla tapahtui tukku puolipakollisia "viimeisiä" juttuja jotka piti vielä suorittaa ennen lähtöä. Jouduin myös viimetingassa metsästämään halvat liput Hong Kongiin ja takaisin, sillä viisumistani loppui ennakoidusti jälleen virta, mutta yllättäen sitä ei pystynytkään jatkamaan ilman työsopimusta ITRI:ssä. Tuon olisin tietysti voinut tarkistaa ajallaan, mutta luonnistui se näinkin… Onnistuin hankkimaan halvahkot liput, ja kirjoittellinkin tämän blogipostauksen pääasiassa lentokentällä paluulentoa odotellessa. Vietin yön kentällä koska halusin minimoida yllätysmatkasta koituneet kustannukset, vaikka jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt ottaa myöhäisempi paluulento jotta olisin ennättänyt nopeasti vierailla myös kaupungillla. Yksi ITRI:n harjoittelijoista opiskelee nimittäin tätänykyä Hong Kongissa jouluun saakka.

Budjetti siis on vähän venytetty, mutta jos mitään isompia yllätysmenoja ei enää tule, kassan pitäisi periaatteessa riittää Suomeen paluuseen saakka. Pelkään tosin vähän että viimeiset Taiwanissa tienatut dollarit katoavat kotiinpalatessa Valtion Rautateiden kirstuun… ellei sitten olla jo hieman luoton puolella tuolloin. Se on huolestuttavaa siinäkin mielessä että olen kuullut töiden olevan kotopuolessa yhäkin vähän kiven alla. Silloin tällöin olenkin miettinyt olisiko sittenkin parempi vaihtoehto skipata paluulento, ja hommata täältä töitä vielä joksikin aikaa. Työllistymismahdollisuuteni Taiwanissa tuntuvat jokseenkin paremmilta nykyisin, varsinkin nyt kun olen jo saanut hieman työkokemusta täältä. Mutta päätös on jo tehty… ja on sitä varmaan jo korkea aika käväistä kotipuolessakin ylläpitämässä perhesuhteita =)

Alkuviikko kului pääasiassa toipuessa Hualienin reissusta. Joillakin meistä vähän toisia kirjaimellisemmin. Pelailimme porukalla vähän monopolia, uitiin viimeiset kisat altaalla ja saunottiin. On sääli jättää ITRI:n kuntosalit taakse… varsinkin kun olen juuri oppimassa uimaan kunnolla. Pienessä kisailussa pärjään jo kohtuu hyvin, vaikka taidan vieläkin porskuttaa eteenpäin enemmän voimalla kuin taidolla. Vaikka olen moneen otteeseen itkenyt kuinka ruoka täällä ei riitä ylläpitämään suomalaisen miehen fysiologiaa, minun täytyy myöntää etten ole pitkään aikaan ollut näin hyvässä kunnossa. Paino on tosiaan tipahtanut muutamalla kilolla, mutta vaikuttaa siltä ettei se sittenkään ole lähtenyt kaikki lihaskunnosta. Semisäännöllinen uiminen varsinkin tuntuu pitävän paikat aika hyvässä kunnossa. Jotain korvaavaa toimintaa pitää yrittää löytää Suomeen palatessa.

Keskiviikkona kävimme porukalla illastamassa työkavereideni sekä muiden kavereideni kanssa. On sääli etten ole tullut viettäneeksi aikaa enemmän työkavereideni kanssa täällä ollessa. Alussa ongelmana oli lähinnä kielimuuri, mutta vaikuttaa että olisimme vihdoinkin pääsemässä sen ylitse. Olisi mukava jatkaa töitä vielä parin kuukauden ajan…

Vaikka sanoin että otimme kuluvan viikon kohtalaisen rauhallisesti, ei se käynyt tietenkään toteen viimeisenä päivänä jona Japanilaiset olivat täällä. Heidän lentonsa lähti torstai aamulla, joten keskiviikon illallisen jälkeen päätimme vielä juhlistaa kulunutta kesää viimeisen kerran yhdessä. Korkkasimme siis Japanista tuodun Awamorin, kotitekoisen salmiakkikossun ja vietimme vielä viimeiset karaokejuhlat asuntolan katolla. Torstai oli viimeinen työpäiväni ja jokseenkin väsyttävä sellainen. Lounastimme osastomme johtajan kanssa työtovereideni kera vielä viimeisen kerran ITRI:n paremmassa ravintolassa, jonka jälkeen pidin vielä viimesenä työtehtävänäni pienen töidenluovutuskoulutuksen.

Torstaina menin myös viimeistä kertaa kiinan oppitunnille. Tunti oli viimeinen edistyneen tason tunti, sillä seuraavalla viikolla kurssi alkaisi uudestaan alusta uusien opiskelijoiden kera. Nykyinen porukka olikin ollut vähän sekainen eritasoisten opiskelijoiden johdosta. Tunti oli tuosta syystä vähän normaalista poikkeava, ja lähinnä kertasimme vanhoja juttuja. Jälkeenpäin opettajamme palkitsi jokaisen meistä "erinomaisuudesta". Tosin veikkaan että tällä kertaa minä ja Kazakki ystäväni olimme vähän vähemmän erinomaisia edellis illan johdosta. Tunnin päätteeksi opettajamme antoi minulle pienen jäähyväislahjan ja kirjeen. Pidän saamastani lahjasta todella paljon, ja näette tämän postauksen lopussa mikä se oli. Kirjeen kera sain vielä viimeisen kiinankielen oppitunnin: se sisälsi tukun kiinankielistä runoutta jonka tulkkaaminen jää minulle kotitehtäväksi. Taitanee vierähtää hetki ennen kuin pääsen aivan tuolle tasolle =)

Tietysti jätin pakkaamisen Perjantai aamuun jolloin minun piti myös muuttaa pois asuntolasta ja suunnata takaisin Etelä-Taiwaniin. Minulla oli pienoinen ongelma tavaran määrässä mitä olen täällä puolen vuoden aikana kerännyt, sillä minulla ei ollut tarpeeksi isoa laukkua kaiken kuljettamiseen. Tarkoituksenani oli ollut hakea rinkkani Tainanista muuttoa varten, mutta taifuunin johdosta se oli jäänyt noutamata. Siispä jouduin lähettämään joitakin romppeistani postitse, ja lahjoitin ison kasan tavaraa myös Kazakki ystävälleni, ja pakenin paikalta ennen kuin tämä pystyisi antamaan mitään takaisin =). Siltikin tavaraa jäi kannettavaksi enemmän kuin tarpeeksi… nyt tiedän vähän miltä tuntuu olla Šerpa.

Kippasimme tavarat viimein Tainaniin, ja jatkoimme vielä samana iltana kohti Kaohsiungia Pein kanssa. Lauantaina hyppäsin sitten lentokoneeseen ja matkasin Hong Kongiin virkistämään viisumiani vielä viimeisen kerran. Suomeen paluuseen on vielä pari viikkoa aikaa, eikä minulla ole juuri mitään suunniteltuna niiden ajaksi. Ajatus paluusta tuntuu oudolta.

Ja niin. Kuukausi sitten sain uuden nimen. Tarkemmin sanottuna sain kiinankielisen nimen ystäviltäni jotka olivat vielä silloin täällä. Pidin nimestä, ja kerroin sen myöhemmin myös opettajalleni, joka piti siitä myös paljon. Torstaina saamani jäähyväislahja olikin sitten jotain erikoista:

Sain siis lahjaksi kiinalaisen nimileimaisimen eli sinetin (印章), jossa komeilee uusi kiinalainen nimeni 昊 Hao4 天 Tian1 慕 Mu4. Pidän sekä nimestä että lahjasta todella paljon. Jotenkin ne tuntuvat kulminoivan koko täällä viettämäni ajan täydellisesti… varsinkin koska sain kummankin lahjana ystäviltäni. Mutta vaikka lähdin jo pois ITRI:stä ja palaan piakkoin takaisin Suomeen, en pidä tätä osaa elämästäni päättyneenä. Se tulee jatkumaan yhtä kauan kuin täällä luomani ystävyydet.

Edellinen viikonloppu oli siis viimeinen jonka minä sekä Japanilaiset harjoittelija tuttavani viettivät Hsinchussa. Japanilaisille se oli myös viimeinen viikonloppu täällä Taiwanissa, joten tietenkin päätimme viettää sen jossain muualla. Päätimme siis tehdä vielä viimeisen yliampuvan reissun Hualieniin. Viimehetkeen jätetyn suunnittelun jälkeen palaset loksahtivat jotenkin ihmeellisesti paikoilleen, ja onnistuimme vuokraamaan itsellemme kokonaisen talon Hualienista 6500 TWD:lla. Emännöitsijä oli jopa niin mukava, että suostui hakemaan meidät juna-asemalta asunnolle, koska saavuimme liian myöhään vuokrataksemme enää skoottereita. Junamatka kesti melkein viisi tuntia, josta suurimman osan jouduimme seisomaan.

Paikka oli todella siisti, mutta seuraavana aamuna noin seitsemän aikoihin selvisi miksi se ei ollut hinnalla pilattu, kun kohtalainen osa Taiwanin ilmavoimista starttasi muutaman sada metrin päässä sijaisevalta sotilas lentokentältä. Herätyskellolle ei siis juuri ollut tarvetta, ja aamukahvien jälkeen soitimme emännöitsijälle joka antoi meille jälleen kyydin keskustaan vuokraamaan ajopelejä. Tiimimme koostui siis kahdesta japanilaisesta, yhdestä suomalaisesta, yhdestä kazakista, ja kahdesta taiwanilaisesta. Kolmella skootterilla varustettuna lähdimme etsimään reittiä Tarokoon ja sen rotkoihin. Pienen ajeskelun ja parin eksymisen jälkeen onnistuimmekin löytämään paikalle. Ajeltuamme hetken aikaa vuoristoteillä tulimme siihen tulokseen että olimme tehneet virheen kun jätimme tankkaamatta skooterimme täyteen. Vuoristoteillä kun on vähän heikosti huoltoasemia…

Pienen perääntymisen jälkeen lähimmälle huoltoasemalle tankkasimme myös hieman itseämme, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Tällä kertaa hyppäsin itse skootterin puikkoihin, vaikka sainkin kuulla pientä protestia Peiltä. Myönnän etten ole ehkä kaikkein kokeinen kaksipyöräisen kauhun kuljettaja täällä Taiwanissa, mutta on sitä sen verran tullut harjoiteltua että homma sujuu jo kohtuullisesti. Vuoristoteillä ajaminen on aika tarkkaa puuhaa, mutta itse ainakin nautin mutkaisilla ja kapeilla teillä ajamisesta. Silloin tälllöin tie kapeni vain yhden auton levyiseksi, mutta liikenne oli onneksi melko harvaa. Voin vain kuvitella miltä isomman auton kuten turistibussin ajaminen noilla teillä tuntuisi… Itse en vältämättä tuntisi oloani mukavaksi edes matkustajana. Ei tuo näenmä Taiwanilaisia eläkeläisiä haitannut.

Suunnitelmanamme oli nähdä mahdollisimman paljon Tarokon rotkoista, mutta loppujen lopuksi päivä kului lähinnä ajeluun skoottereilla. Kävimme vilkaisemassa pari näköala paikkaa, ja kävelimme läpi yhden lyhyen patikkareitin, mutta taisimme ohittaa useita hienoja paikkoja ajokuumeissamme. Olisimme halunneet kävellä läpi erään pidemmän noin seitsemän tuntisen reitin jota ei näytetty turistikartoissa, mutta reitille kuulemma tarvitsi anoa luvat jo kolme päivää etukäteen. Joten jatkoimme ajelua kunnes tulimme siihen tulokseen että olisi syytä kääntyä takaisin ellemme halunneet ajaa Taiwanin länsirannikolle saakka.

Päätimme käydä vielä yhdellä mielenkiintoisella maisemapaikalla jonkin matkaa Tarokosta pohjoiseen. Paikalla piti olla myös jonkinlainen ranta, jonka löysimmekin melko ongelmitta. Näytti kuitenkin siltä että paikka oli remontissa taifuunin vuoksi, eikä ranta ollut oikein otollinen uimiseen juuri sillä hetkellä korkean aallokon vuoksi. Kahlasimme kuitenkin "varoen" aaltoja taklaamaan, mikä saattaa olla hieman vaarallista sillä aaltojen vetäytyessä vesi virtasi melko voimakkaasti takaisin mereen päin. Aallokko oli myös tehnyt paikkaan mielenkiintoisen mini-joen pienen särkän taakse, joka täyttyi ja alkoi virrata aina keskivertoa voimakkaamman aallon ylittäessä hiekkavallin. Paikka oli otollinen frisbeen heittelyyn, joten kaivoimme kiekon esiin. Tytöt eivät kuitenkaan olleet oikein innoissaan paikasta, joten suuntasimme piakkoin takaisin Hualienin suuntaan.

Kaupunkiin päästyämme ryhdyimme etsiskelemään jonkinlaista ravitsemusliikettä, joka osoittautui luultua vaikeammaksi. Taiwanista löytää kyllä ruokaa todella helposti, mutta jos haluaa löytää vähän parempaa ruokaa, edessä on runsauden ongelma. Löysimme vihdoin otollisen pihviravintolan joka tituleerasi itseään "Sports Bar":ksi. Nimestään ja huomattavan kokoisista Budweiser mainoksistaan huolimatta paikasta ei löytynyt muuta juotaavaa kuin teetä, mutta ateria enemmän kuin korvasi tuon pienen vajeen. Paikka tarjoili kiinalaistyyliin pihviä nuudeleilla, mutta pihvit olivat tavanomaisesta poiketen massiivisia.

Eineksistä virkistyneinä, aloimme sitten etsiä viihdettä. "Viihde" tällä kertaa koostui pussillisesta ilotulitteita, jotka ostimme Hualienin yömarkkinoilta. Löysimme paikkaan Kazak toverimme haastateltua muutamia paikallisia ja Taiwanilais vahvistustemme ymmärrettyä meno-ohjeet. Tiimi työskentelyä. Ostimme 600 TWD:llä erillaisia värikkäitä väkättimiä jotka näyttivät lupaavasti räjähdysalttiilta. Ilotulitteet ovant täällä melko halpaa tavaraa.

Jos ette vielä tiedä, niin ruoan ja paukkujen lisäksi Taiwanilaisilta yömarkkinoilta löytyy myös runsaasti erillaisia pelejä joista voi yrittää voittaa erinäisiä pehmeitä palkintoja. Jos olet hyvä jossain lajissa kuten koripallossa, ammunnassa, tai jousiammunnassa, on melko helppoa saada rahoilleen jotain muutakin vastinetta kuin ainoastaan hupia. Pääsin melko lähelle yhdessä ampumapelissä, mutta minut päihitti yksi maali joka ei suostunut jostain syystä kellahtamaan useankaan osuman jälkeen. Kazak vahvistuksellamme oli enemmän onnea metsästyksessä, ja sai nitistettyä tarpeeksi liikkuvia ilmapalloja että saimme palkinnoksi jonkinlaisen jäniksen ja hylkeen risteytyksen. Pankki alkoi kuitenkin näyttämään punaista, joten päätimme lähteä etsiskelemään virvokkeita paikallisesta Carrefourista, ja suuntasimme takaisin loma-asunnollemme.

Lomapaikkammee oli sopivasta kävelymatkan päässä merenrannasta, joka oli oivallinen paikka rakettien ammuskeluun ja muuhun sellaiseen. Piti vain muistaa osoittaa raketit meren suuntaan, ja poispäin viereisestä sotilaslentokentästä. Suomessahan ilotulitteiden käyttö on jokseenkin rajoitettua, eikä kesä yleensä mene yksiin niiden ampumisen kanssa valoisuuden vuoksi. Väittäisin kuitenkin että kesä on talvea parempi aika ilotulitukseen… shortseissa rannalla istuminen on jokseenkin hauskempaa kuin lumihangessa näpit jäässä odottaminen milloin paukkuminen alkaa. Tai ainakin se on mukava vaihtoehto. Mikään sotilaspartio ei onneksi tullut noutmaan meitä, mutta saimme silti pienen varoituksen lähesen kalastussataman yövartialta… ilmeisesti Taiwanilaiset menevät lauantaisinkin nukkumaan melko aikaisin. Onneksi saimme kuitenkin luvan ampua rakettimme loppuun, kunhan tekisimme sen nopeasti. Tuon jälkeen ilta muuttui sitten geneeriseksi käsistäkarkailevaksi kotibile/jatkojuhlaksi korttipeleineen ja muine hulabaloineen. Selvisimme seuraavaan aamuun kuitenkin onneksi isommitta vahingoitta.

Seuraava aamu oli sitten jokseenkin vaikea. Joko taiwanin ilmavoimilla oli myös rokulipäivä, tai emme tällä kertaa huomanneet hävittäjien ylilentoja, mutta emme heränneet ennen kuin kello osoitti liki yhtätoista. Päivä oli valitettavasti hieman surkeampi säältään kuin mitä edellinen oli ollut, ja tihkusadetta riitti. Kun saimme paikat otolliseen lähtökuntoon, suuntasimme kohti Hualienin turisti-infoa suunnittelemaan viimeistä päiväämme Hualienissa. Koska emme edellisenä päivänä olleet päässeet juuri uimaan missään, päätimme ajaa etelän suuntaan Jici rannalle. Koska matkaa oli kohtuu pitkästi, vaihtelimme paikoittain ajajia tasoittaaksemme ajourakkaa. Hyvä ajatus, mutta jälkiviisautena ehkä ei niin hyvä.

Olimme ajaneet jo reilut puolet matkasta, kun onnettomuus iski. Yksi skoottereistamme kaatui risteyksessä kääntyessä. Onnekkaasti tilanteessa ei ollut kyse törmäyksestä ja vauhtia oli mitättömästi, mutta ajajammee loukkasi itsensä kuitenkin sen verran pahasti että oli syytä kutsua paikalle apua. Eräs ohiajaja ehti kuitenkin hakea "apua" ennen meitä, ja paikalle saapui ensimmäiseksi poliisi. Poliisi sitten kutsui meille ambulanssin läheiseltä klinikalta, joka saapui loppujenlopuksi kiitettävän nopeasti ja kaverimme kyyditettiin hoitoon. Me jäimme selittämään tapahtunutta viranomaisille, ja päätimme kertoa asiat niin kuin ne olivat. Ongelmana oli että ajajamme sattui olemaan yksi Japanilaisista, eikä tällä tietenkään ollut kansainvälistä ajokorttia joka olisi antanut luvan skootterin ajamiseen. Taiwanissa suurin osa risteyksista on kuitenkin kameravalvonnassa ja tarinat on helppo varmistaa, joten on parempi kertoa asiat suoraan.

Virkavalta oli kuitenkin ymmärtäväinen asiassa. He tekivät työnsä ja seurasivat meitä klinkalle jossa he tekivät tarvittavat reportit. Kun kaverimme oli paikattu kuntoon, teimme lyhyenn visiitin vielä poliisiasemalle. Asiaamme hoitanut poliisi lupasi merkitä että ajaja oli ollut yksi Taiwanilaisista joilla oli ajokortit skootterin ajoon. Hän jopa vaati tarjota meille kaikille illallisen läheisessä nuudelipaikassa.

Ei siis ihan suunnittelemamme loppu reissulle, mutta meillä oli luultavasti onnea matkassa. Skootterin ajo ei ole kokemattomalle kuskille Taiwanissa kaikkein turvallisinta toimintaa. Koen itsekkin vielä silloin tällöin pientä hermostuneisuutta pahimmissa liikenneruuhkissa ajaessa. Illastettuamme päätimme aloittaa paluumatkan Hsinchuun. Väsyttävän skootteri matkan jälkeen pääsimme palauttamaan ajopelimme, joissa ei onneksi ollut onnettomuudesta mitään jälkeä. Junasta emme kuitenkaan jälleen saaneet istumapaikkoja. Olin sen verran väsynyt että pystyin melkein nukkumaan seisaaltani. Taipeissa vaihdoimme menovälineemme bussiin, ja saavuimme Hsinchuun joskus keskiyön liepeillä.

Viikonloppu ei siis ollut ihan eeppinen tällä kertaa, mutta ainakaan se ei tule unohtumaan ihan hetkeen. Sanoisin että lopputulos on tasapeli, kuten otsikko tituleeraa. Kirjoitan tätä vähän myöhässä koska tämä viikko oli myös viimeinen viikkoni Hsinchussa ja ymmärrettävästi melko kiireinen. Kirjoitan pikapuoliin myös viikon tapahtumista, nyt kun aikaa on vähän enemmän. Muun muassa jouduin yllätyksekseni hankkimaan viimetingassa lentoliput Hong Kongiin, sillä osoittautui että viisumiani ei pystytä jatkamaan ilman työsopimusta.

Fanapi tuli ja Fanapi meni – ensimmäinen kunnon taifuuni joka iski tänne Taiwanin saarelle oikeasti. Joten ymmärrettävästi viikonloppu oli hiukan kostea. Varsinkin minulle, koska satuin viettämään sitä Etelä-Taiwanissa Kaohsiungissa, jonka lähimailta myrskyn keskus taisi kulkea. Sadetta tuli aika kivasti, ilmesesti noin 576 mm pelkästään sunnuntain aikana. Ja tuon takia myös jäin Kaohsiungiin jumiin maanantai aamuun saakka, koska junat tai taksit eivät olleet toiminnassa tulvien ja yleisen kettumaisen sään vuoksi.

Sen lisäksi ei ollut oikein mahdollisuutta käydä edes syömässä ulkona. Ainoa ruoanlähde olikin läheisin 7-Eleven kioski josta kävin noutamassa einekset koko lössille pariin otteeseen. Vaikka päälläni oli jonkin sortin sadevaate, olin litimärkä noin viidessätoista sekunnissa niiltä osilta jotka jäivät suojaamatta. Trooppiset myrskyt eivät ole leikin asia:

http://share.ovi.com/flash/player.aspx?media=dreamr.10038&albumname=dreamr.Taiwan2k10

Tielle oli myös kertynyt vettä noin puoleen polveen saakka kaupan eteen, koska viemärit eivät enää paikoin toimineet. Tosin pahemminkin olisi voinut kaiketi olla… maanantaina asemalle mennessä bongasin yhden epäonnekkaan auton joka oli tuulilasia myöten upoksissa vedessä. Ilmesesti alkulun läheisyyteen parkkeeraaminen ei ole niitä kaikkein loistavimpia ideoita taifuunin aikaan. Tielle oli myös kellistynyt tukuttain tienvarsi palmuja ynnä muuta sälää.

Maanantai oli sitten Etelä-Taiwanissa yleinen vapaapäivä. Valitettavasti itse työskentelen saaren pohjois osassa, joten meikäläisen oli suoriuduttava toimistolle. En ilmeisesti ollut ainoa henkilö joka oli jäänyt paikalle jumiin, sillä asema oli tupaten täynnä. Ihme kyllä onnistuimme saamaan liput HSR junaan.

Mutta sellaista… seuraava Taifuuni on jo seurannassa täällä. Ainakin näillä näkymin se tulee missaamaan Taiwanin kohtuullisella marginaalilla. Toisaalta niin piti tämän Fanapinkin alunperin tehdä… mutta keskeltähän se meni. Meteorologia on tämmöisten myrskyjen kanssa näemä vähän kuin tikanheittoa silmät ummessa =)

Viikonloppuna turvauduin pitkästä aikaa mobiiliblogauksen iloihin inspiraation iskiessä. Inspiraatio ei kuitenkaan riittänyt enää tämän kakkosblogin kirjoittamiseen kännykkäpelillä. Kirjoitetaanpa nyt kuitenkin tännekkin.

Niin. Meno on tosiaan hiljentynyt aikalailla viimepäivinä. Toissaviikolla tuli vietettyä tähän mennessä viimeinen vähän villimäksi mennyt jäähyväisjuhla, joka päätyi lopulta karaoken ilosanoman levittämiseen talo nro. 89:n katolta (tämä asuntola) läppärin, mikin ja parin minikaiuttimen avulla. Paikalliset kulkukoirat tuntuivat arvostavan kovasti esiintymistämme… hieno ilta.

Tällä hetkellä yritän kiukuttaa eteenpäin melko minimi budjetilla ensi palkkapäivää kohti… joka onneksi saapuu jo ensi maanantaina. Ei yhtään liian aikaisin. Elättelen pientä toivoa että minulla olisi jonkin verran rahaa pieneen reissuiluun Taiwanissa sen jälkeen kun työsopimukseni ITRI:ssä päättyy. Vähän heikolta kyllä näyttää sen suhteen… Suomeen paluu on enää puolentoista kuukauden päässä.

Viimeaikoina olen myös miettinyt elämääni täällä ja tulevaisuuden suunnitelmiani. Etenkin tätä viimeaikaista elämäntyyliäni/kokeilua ulkomailla matkustamisesta ja työskentelystä. Vaikuttaa siltä että olen huomaamattani tullut tottuneeksi siihen, ja jopa alkanut pitää siitä. Ennen kun tulin Taiwaniin, olin ajatellut että tämä olisi vuoden tauko ennen kuin käärisin hihat ja alkaisin tienata rahaa ensimmäistä asuntoa, autoa ja perunamaata varten, kaikkea sitä mitä valmistumisen jälkeen kaiketi kuuluisi tehdä. Nyt en ole kuitenkaan enää niin varma… olisiko kenties olemassa toinenkin tapa?

Ei sillä ettenkö haluaisi palata takaisin Suomeen. Olisi hienoa nähdä taas perhettä ja ystäviä livenä taas jonkin aikaa. Ainoastaan idea vakituisen työpaikan hankkimisesta useaksi seuraavaksi vuodeksi vieroksuttaa jonkin verran. Eikä se ole tällä hetkellä suunnitemissanikaan: ensi vuonna olisi nimittäin tarkoitus lähteä jälleen reissuun, tällä kertaa Australian suuntaan mahdollisesti tammikuun tietämissä. Sikälimikäli mitään järkyttävää ei tapahdu, tai budjetti petä. Se tulee kuitenkin olemaan uusi blogi.

Mutta jopa sen jälkeen, en tiedä olisinko valmis jäämään paikoilleni. Olen tavannut ja ystävystynyt täällä niin monien erillaisten ihmisten kanssa eripuolilta maailmaa, että olen entistäkin enemmän kiinnostunut matkustamisesta ja työskentelystä eri maissa. Olisiko tuollainen elämäntyyli mahdollista nykypäivänä? Mikä ettei?

Asian voi sanoa vaikka näin: voisit ostaa sen uusimman hiuksenohuen tuplaresoluutio 3D töllöttimen varustettuna 12.1 hifistely kaiuttimilla jotka vatkaavat vaikka maidosta kermaa nupit kaakkoon väännettynä. Tai samalla hinnalla (luultavasti huomattavasti halvemmalla) voisit pakata rinkkasi ja lähteä kokeilemaan elämää vaihteeksi jossain muualla. Ei kuitenkaan lomareissuna jonne lähdetään törsäämään puolimielisesti viikoksi tai kahdeksi, jonka jälkeen tullaan takaisin makselemaan kattoon saakka höylättyä luottokorttilaskua. Maailmalla on oikeasti vaikka minkälaisia työmahdollisuuksia joiden pituudet vaihtelevat muutamasta kuukaudesta vuoteen tai vähän pidempään. Eivätkä hommat rajoitu varmastikaan mäkkärin kassan pitäjään. Olen tavannut monia samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, myös joitakuita jotka jo elävät sitä.

Tietysti aina löytyy vastakkaisia mielipiteitä: ei sillä tavalla pääse koskaan eteenpäin elämässä, ystävät ja perhe ovat täällä, ja oikeasti tykkäät uudesta 3D telkustasi ynnä muuta sellaista. Mutta jos asiaa ajattelee vähän enemmän, miksi kansainvälisen työkokemuksen saaminen ei olisi uralla tai elämässä etenemistä? Jos omaa jonkin sortin ammatin kotimaassaan, miksi sitä samaa työtä ei voisi harjoittaa muuallakin, ainakin vähän aikaa? Eihän se tietty ihan helppoa ole… viisumi pelleily on varsinkin hermoille käyvää hommaa välillä.

Se ei välttämättä ole paras tapa kerätä maallista mammonaa ja omaisuutta, sillä niiden pitäminen matkassa on vähän työlästä. Toisaalta taas miksi sitä kuuluisikaan kerätä loputtomasti… yleensä kaikki mihin rahaa pystyy laittamaan menettää arvoaan hiljoksiin mutta varmasti. Itsekin tulin jonkin aikaa harrastaneeksi keräilyä, ja loppujen lopulta tänne lähtiessä tulin yllättyneeksi kuinka paljon turhaa sitä olikaan tullut opiskeluaikana kerättyä. Ainakin parin roskalaatikon verran sanoisin. Tänne tullessani mukanani ei ollut muuta kuin mitä kantaa pystyin, enkä ole juuri enempää kaivannut (mitä nyt muutamina heikkoina hetkinä kotiteatteriani leffaa televisiosta katsellessa =).

Perhe ja ystävät ovat vähän hankalempi juttu. Kun on näin pitkään poissa etäisyys alkaa oikeasti tuntumaan, varsinkin kun huomaa kuinka monia tapahtumia sitä tulee missanneeksi. Yhteydessä pysyminen ei sekään ole niin helppoa… itselläni se ei ole koskaan ollut bravuurilaji, mikä on osalti syynä sille miksi kirjoitan tätä blogia. Mutta toisaalta, kun tulee ajatelleeksi kuinka usein sitä tulee nähtyä vanhoja koulukavereita, tai kuinka usein sitä tulee käytyä sukuloimassa, ei se loppujen lopuksi ole niinkään usein tapahtuvaa toimintaa. Veikkaisin ettei se ole kovinkaan monelle meistä joka kuukausista rutiinia. Mutta perhe pysyy tuonkin jälkeen perheenä, eivätkä ystävät ole yhtään sen vähempää ystäviä. Ainakaan näin ei kuuluisi olla. Jos päätät lähteä matkalle puoleksi vuodeksi tai pidemmäksi aikaa, kotipuolessa tapahtuu varmasti asioita joissa et pääse olemaan osallisena. Mutta toisaalta on mahdollista ettet kykene osallistumaan niihin muutenkaan silloin tällöin sairastumisen, työn tai jonkin muun kiireellisen asian vuoksi.

En tarkoita kuitenkaan että jokaisen meistä kuuluisi myydä talonsa, pakata pyyhkeensä, kiittää kaikista kaloista ja painua sinne missä pippuri kasvaa. Kaikki taaplaavat tyylillään. Mutta mahdollisuuksia on kuitenkin usein olemassa enemmän kuin sitä luulisi. Noh, kirjoittelen tässä mitä mieleeni sattuu tulemaan. Ajatus on kuitenkin jämähtänyt päähäni, eikä se luultavasti tule lähtemään sieltä kovin helposti. En tiedä tulenko itse seuraamaan mietteitäni, tai kuinka pitkälle olisin valmis menemään. Mutta tavallaan olen kaiketi jo lähtenyt kyseiselle tielle. Maailma on alkanut tuntumaan yllättävän pieneltä paikalta…

Jeps,

Viime viikolla siis oli siis vuorossa viimeisin rypistys jäähyväisiä, jonka jälkeen ITRI:ssä on jäljellä enää vain muutamia tuttavia. Tätä kirjoittaessani on meneillään myös viimeinen viikonloppu joillekin heistä, enkä enää ehdi takaisin Hsinchuun heitä tapaamaan. Minulla on yleensä tapana pitää ajatukseni itselläni, varsinkin tunnepuolella. Sehän kuuluu tavallaan suomalaiseen luontoon… katajainen kansa ja niin pois päin. Noh, meikäläinen on näinä viime viikkoina huomannut että ei sitä aina tule oltua niin koskematon kuin toivoisi. Tänä viikkona oli erityisen vaikeaa pitää työmotivaatiota yllä. Ulkona on ketterästi vielä yli 30 astetta lämpöä, mutta jotenkin tuntuu siltä kuin syksy olisi jo saapunut.

Toisaalta, ystävien lähtiessä muutamia uusia tuttavuuksiakin on tullut tehtyä. Tulin hiljattain tavanneeksi pari japanilaista harjoittelijaa, joiden on määrä työskennellä ITRI:ssä syyskuun loppuun saakka, eli siis yhtä pitkään kuin itsekin paikalla viihdyn. On virkistävää puhua jälleen pidemmästi japania, sillä olen ollut kovasti harjoituksen puutteessa. Kielipuolella on muutenkin näkynyt vähän valoa tunnelin päästä: olen onnistunut viimeaikoina käymään pari oikeaa keskustelua työtovereideni kanssa lounaalla käydessä. Tosin en vieläkään kykene ymmärtämään juuri mitään keskusteluista joissa en ole osana. Asia mikä tekee viikottaisista tiimipalavereista melko haastavia. Mutta silti, askel oikeaan suuntaan. Olen myös päättänyt oppia laulaamaan ainakin tämän kappaleen (無樂不做 Wu2 le4 bu2 zuo4) kiinaksi karaokessa ennen kuin lähden Taiwanista. Vielä pari harjoituskertaa ja eiköhän se ala sujumaan…

Viime viikonloppunna kävin Taipeissa lähettämässä muutaman kaverin jälleen paluumatkalleen Taiwanista. Melkoinen viikonloppu siitä tulikin, tarkoitukseni ei alunperin ollut viettää koko viikonloppua rellestäen, mutta en raaskinut lähteä kesken kaiken pois. Eihän ole varmuutta tulenko koskaan enää näkemään näitä tyyppejä… ainakaan samalla kertaa. Mantereiden väliset ystävyydet ovat vähän hankalia ylläpidettäviä.

Viimeinkin tulin myös käyneeksi minulle jo paljon mainostetulla Taiwan Beer olutpanimolla. Ei yhdesti, vaan peräti kahdesti varmuuden vuoksi. Ilta lähti kumpanakin päivänä liikkelle taatusti tuoreen oluen parissa. Ja melko täydellinen paikka olikin aloittaa myös yhdet tai kahdet jäähyväiset, olut oli halpaa ja meno rennompaa mihin yleensä täällä olen tottunut. Livemusiikkiakin paikasta ilmeisesti löytyy jokaisena viikonpäivänä. Tosin kaksikaan iltaa ei silti tunnu riittävän… varsinkaan jos haluja jäähyväisiin ei juuri ole.

Illat olivat siis kohtuu eeppisiä. Varsinkin koska tulin nähneeksi ystäviä joiden olin luullut jo lähteneen enkä ollut odottanut näkeväni enää. Saatoin ehkä innostua liiaksikin jäähyväistunnelmissa, mutta niin taisi käydä itsekullekin… kaikki te jotka tunnette minut saatatte tietää että jos pääsen juhlamielelle, en millään malttaisi päättää iltaa. Tällä kertaa tosin kaikki jaksoivat melkein yhtä kauan kuin minäkin, joten ilta oli ikimuistoinen.

Jotenkin tämä kaikki tekee minut myös haikeaksi. Olen löytänyt palan Taiwania josta todella pidän, mutta se ei oikeastaan ole täysin taiwanilainen. Suurin osa ystävistäni täällä ei ole taiwanilaisia, ja se tuntuu jotenkin väärältä sillä olen asunut täällä jo niin pitkään. Muutama poikkeuskin joukkoon onneksi kuuluu, mutta siltikin todella hyvien ystävien määrä on melko vähäinen. Olen saanut vähän saman tyylisen vaikutelman myös Taiwanilaisten itsensä välisistä ystävyyksistä. Perhe ja työ tuntuvat olevan suurimpia (järjestyksessä vaihdettavia) prioriteeteja täälläpäin, kaverit tulevat sitten jälkijunassa jos aikaa riittää. Voin tosin olla väärässäkin sillä en ole päässyt kovin syvälle taiwanilaisten ystävieni piireihin, mutta se on tämänhetkinen vaikutelmani.

Mutta eipäs nyt synkistellä kuitenkaan liikaa. Tosin tällä hetkellä odotan jo Suomeen paluuta jokseenkin kaivaten. En kaipaa niinkään Suomen säätä, mutta niin monia muita asioita. Kaipaan suomalaista ruokaa. Kaipaan pienten paikkojen tuntua. Kaipaan metsää, ja sitä mahdollisuutta että voit kävellä paikoissa yksin näkemättä tai kuulematta ketään toista. Kaipaan kirkasta talvista yötaivasta, ja öistä kesätaivasta kun päivä on pisimmillään. Kaipaan kirpeän kylmää ja raikasta aamuilmaa. Kaipaan myös perhettäni ja ystäviäni. On hienoa tulla jälleen näkemään ja kokemaan tuo kaikki parin kuukanden sisään. Mutta paluun jäkeen alan varmaankin kaipaamaan myös Taiwania.

Vaikka olen työskennellyt täällä Taiwanissa jo nelisen kuukautta, olen silti ollut turistiviisumin alaisuudesa. Tosin pidennetyn ja työluvallisen sellaisen alla. Taiwanissa on suhteellisen tiukka viisumipolitiikka (ei tosin niin tiukka kuin Suomessa): jos maahan tulee ilman ennalta hankittua viisumia, ns. laskeutumis viisumin saaminen on melko helppoa. Tuon tyypin viisumissa ei kuitenkaan ole virtaa kuin 30 päivää, joten se riittää juuri ja juuri pitkähköön kesälomareissuun mutta ei juuri sen enempään. Japaniin esimerkiksi saa huomattavasti pidemmän vastaavan viisumin kolmeksi kuukaudeksi Monet Japaniin jumahtaneet hyödyntävätkin tätä ja käytännössä asuvat siellä tuon viisumin voimin. Täällä se tulisi vähän turhan kalliiksi.

Joka tapauksessa, ennakkoonkin hankittu viisumi Taiwaniin on melko lyhyt, kellottaen ainoastaan 60 päivää. Kotimaasta hankittuna tai erikois tapauksissa (kuten työskentelyn takia) tuota viisumia voi mahdollisesti jatkaa aina kuuteen kuukauteen saakka. Mutta jos viisumin yrittää hankkia ulkomailla Taiwanin lähistöltä, passiin saa melko suurella todennäköisyydellä paperilapukkeen jossa komeilee NO EXTENSION, tarkoittaen siis että pidennykset eivät ole mahdollisia. Toisaalta jos lykästää ja työpaikka löytyy, tuo rivi passissa voidaan kätevästi unohtaa kuten minun tapauksessani luonnistui.

Meikäläisen viisumista kuitenkin loppui virta juurikin tässä kuunvaihteen tienoilla pidennettynäkin, vaikka työsopimusta on jäljellä vielä parin kuukauden verran. Tuosta syystä oli aihetta ottaa töistä pari päivää lomaa ja käydä täyttämässä jälleen yksi passin sivu jossain lähimaassa. Tällä kertaa valitsin kohteeksi Japanin Osakan, koska Hong Kong tuli jo nähtyä vastaavalla reissulla. Onnistuin myös löytämään melko edulliset liput edestakaiseen reissuun itselleni sekä Peille: 8000 TWD per nuppi, eli noin 180 euroa per nenä. Ei ihan Ryan Airin hinnoissa, mutta melko edullisesti normaaliin Aasian hintoihin nähden. Yhtiö jolta liput hankimme oli JetStar, ja kaikki ylimääräinen paikan valintaa myöten kustanti halpalentoyhtiöiden mukaisesti vähän extraa.

Osakasta vaikuttaa tulleen minulle jonkinlainen perus matkakohde Japaniin suuntautuvilla reissuilla. Saattaa johtua siitä että jostain syystä Osakaan menevät lennot ovat yleensä niitä halvempia milloin mistäkin lennettäessä. Jälkeenpäin ajateltuna kaduttaa vähän etten varannut vähän isompaa budjettia reissulle ja poikennut Osakan sijaan Sapporossa. Hokkaidolle ei ole kovin helppo päästä suoraan lentäen, mutta vaihtovuoden jälkeen siellä olisi taas mukava käydä – siitäkin syystä että Sapporo on ehkä toisena suosikkipaikkojeni listalla Japanissa. Budjettisyistä on ehkä kuitenkin parempi näin… Osakaankin varaamani budjetti ei loppujenlopuksi toteutunut aivan ajatellulla tavalla… Japani on kallis paikka, varsinkin Taiwanilaisella palkkatasolla.

Hsinchu on helppo paikka aloittaa ulkomaille suuntautuva lomareissu: taksi HSR asemalle, HSR juna Taoyuaniin ja bussiyhteys lentokentälle kuluttavat kukin suunnilleen 15 minuuttia per palanen. Hsinchussa nautitun aamiaisen jälkeen on täysin mahdollista olla lentokoneessa pari tuntia myöhemmin, mikäli tykkää jättää asiat vähän täpärälle. Olen tosin oppinut (kantapään kautta) että lentojen kanssa kannattaa pelata vähän varman päälle… kansainväliseltä lennolta jääminen ei ole ikinä kivaa, varsinkaan jos kyseessä on paluulento.

Osaka on siis melko tuttua lääniä itselleni, joten en käy tässä sen kummemmin paikkaa ihmettelemään. Lyhyesti kuvattuna, Osaka on iso kaupunki. Pei lähti matkaan lähinnä shoppailu- ja viihdemielellä, itselläni oli tarkoituksena vain hakea viisumi mahdollisimman halvalla. Ristiriitaisista intresseistä johtuen jompikumpi meistä joutui joustamaan, arvanette varmaankin kuka. Kirjaan tähän kuitenkin muutamia kenties hyödyllisiä vinkkejä tuleville matkalaisille.

Olen paantunut hostelli matkaaja, joten tokikin varasimme mieltymystäni vastaavan majoituksen. Kolme yötä Japanissa kului siis J-Hoppers Osaka Central nimisessä paikassa, joka on aika hyvällä paikalla noin 15 minuutin kävelymatkan päässä Osakan pääjuna-asemasta ja Umedasta. Mikä paikassa oli erityisen kivaa oli kävelykatu jolla se sijaitsi: koko pituudeltaan se oli täynnä pieniä izakaya ravintoloita joissa nälkäinen ja janoinen matkalainen varmasti viettää mieluusti iltaa.

Jos kulutuselektroniikka kiinnostaa, Umedan edessä komeilevaa Yodobashi Kameraa ei luultavasti tule jätettyä väliin. Toinen mahdollisesti edullisempi paikka ostaa viimeisimmät Japanin hilavitkuttimet on Den Den Town niminen pitkä katu, jossa en itsekään ollut aikaisemmin vieraillut. Paikka on käytännössä Osakan versio Akihabarasta, ja sijaitsee lyhyen matkan päässä Namban asemasta kaakon suuntaan. Olin ajatellut hätäisesti käydä katsastamassa josko paikasta löytyisi nykyään suosioon nousseita kiinalaisia iPad kopioita. Löysinkin yhden pienen shopin joka myi jonkinlaista tekelettä kohtalaisen halvalla (noin sadalla eurolla) mutta värkillä ei ollut kunnollista nimeä eikä minulla ollut aikaa tutkia asiaa lähemmin, joten päätin etten tee hätiköityjä ostoksia.

Maanantaina käväisimme myös Osakan Universal Studiosissa, joka taas on Osakan vastine Tokion Disneylandille. Hämärälippu (kelo kolmen jälkeen iltapäivällä) maksoi kohtuullisesti 4000 jenin verran. Arkipäivänä ihmismassat ovat myös pienempiä, joten kyyteihin ei tarvinut jonottaa tolkuttomasti. Aivan kaikki jonotettavat nähtävyydet eivät ole vaivan arvoisia, kuten katkerasti sain kokea. Erehdyimme erehdyimme poikkeamaan Backdraft-elokuvaan perustuvaan “making of” näytökseen, joka oli virheellisesti nimetty kyydiksi. Neljänkymmenen minuutin näennäisesti turhan jonotuksen jälkeen saimme katsella kun Kurt Rusell esitteli viidentoista minuutin ajan yhdysvaltain palolaitoksen toimintaa ja miten hankalaa elokuvan tekeminen oli. Tuon esitelmän jälkeen meillä ei ollut enää aikaa käydä katsomassa Terminator 2 3D showta, joka oli paikalle päästyämme jo suljettu. Asia kismitti minua erityisesti siitä syystä että japanidubattu T2 on ehkä paras ikinä näkemäni päälle puhuttu elokuva. Ehkä ensikerralla…

Itse viisumitouhu sujui rutiinilla, mutta saimme prosessissa todisteen siitä miten hankala japanilainen osoitesysteemi voi olla: taksikuskimme ei ollut aivan varma kohteestamme ja päädyimme tekemään ylimääräisen kierroksen korttelin ympäri asiaa setviessä. Koimme samalla myös miten ystävällisiä/kohteliaita japanilaiset ajoittain ovat, sillä huomattuaan virheensä taksikuskimme pysäytti mittarin siihen lukuun ja ajoi meidät loppumatkan veloituksetta.

Päinvastaista saattaa tosin myös tapahtua ulkomaalaisille: lauantai-iltana suuntasimme kaupungille syömään illallista ja päädyimme kohtalaisen tyylikkääseen mutta pieneen ravintolaan erään massiivisen hotellin pohjakerroksessa jossain Umedan aseman liepeillä. Paikka oli aika tyyris, ja menu ainoastaan kalligrafisesti kirjoitettuna japaniksi, joten tilaaminen oli meille melko hankalaa. Onnistuimme kuitenkin tilaamaan mainion illallisen jonka nautiskelimme kaikessa rauhassa. Ruokaillessamme Pei huomasi seinälle kiinnitetyn täysin japaniksi kirjoitetun lapun jossa mainittiin jotain sen suuntaisesti että kello yhdeksän jälkeen kalaeinekset olisivat puoleen hintaan. Kukaan ei ilmeisesti olettanut meidän osaavan lukea lappua ruokalistan hankaluuden jälkeen, joten lähtiessä meiltä yritettiin ottaa täyttä hintaa. Kysäisin kuitenkin seinällä olevasta lapusta, joka aiheutti paikassa pienen kolehmiikin. Meitä maksuttanut tarjoilijatar käväisi pikaisesti neuvottelemassa pääkokin kanssa, ja tuli hetken päästä melko nolon näköisenä takaisin vähentämään ylimääräiset maksut pois laskustamme.

Kaikenkaikkiaan reissu oli ihan mukava. Huomasin kuitenkin että minulla oli huomattavia vaikeuksia puhua japania. Aina kun avasin suuni kysyäkseni jotain, suustani pullahti ulos kiinaa jos en ollut tarkkana. Olen ilmeisesti saavuttanut kiinankielessä jo ainakin jonkinlaisen semi-rikkinäisen osaamisen tason. Samalla olen kuitenkin onnistunut ehkä rikkomaan japaninkielentaitoni väliaikaisesti. Tuon lisäksi hankaluuksia aiheuttaa se, että kaikki automaattisesti alkavat puhua japania Peille kun olemme yhdessä. Neuvojen kysyminen tahtoikin näistä syistä olla melkoista soheltamista. Kielten opiskelu on hauskaa…